Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

archie gone lebanon

archie gone lebanon

Reissuelämää ja vähän muutaki!

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Otoksia helmikuulta

Vaikka tammikuun alkaessa tuntui siltä, että kevät on vielä hirvittävän kaukana, alkaa näin helmikuun toiseksi viimeisenä päivänä jo hymyilyttää, sillä ylihuomenna ollaankin jo kevätkuukaudessa, jes!

Mulla on tapana kanniskella kameraa mukanani melkein kaikkialle minne meen, ja sinne kätköihin taltioituu paljon kaikkea, mitä ei tänne blogin puolelle koskaan päädy. Aattelin näin helmikuun selättämisen kunniaksi julkaista niitä räpsyjä kuun varrelta, kun tuohon meikäläisen luuriin ei oo instagrammia keksitty, niin voidaan leikkiä että tää toimis vähän sen tilalta. Ja tietty ainaki mun mielestä tämmösiä postauksia on tosi mielenkiintoista lukea muiden blogista, joten toivottavasti myös täältä!


1. Kuun alussa kotikokkini kokeili jotain uutta ja loihti lautaselle lohipyttipannua. Sapuska oli superhyvää, nams!
2. Käytiin porukalla luovuttamassa verta ja totesin, että hemoglobiini oli lähteny hillittömään laskuun viime kerrasta (147->125, auts!). Nyt sitä rautaa naamariin! 3. Otin kameran mukaan treeneihin ja koitettiin saada meistä edustuskelpoista kaverikuvaa puku päällä. 4. Ostin postista supersöpöjä keväisiä postimerkkejä!

1. Käväsin typötyhjällä treenisalilla hakemassa varusteita ja jonkun sinne jättämistä ninjatossukoista oli pakko ottaa kuva! 2. Tehtiin perjantaimättö kotona, ja kebab maistui mainiolta. Majoneesi oli myös kotitekoista ja nam, tuona perjantaina ei ollu kyllä ennää näläkä tuon jälkeen. 3. Maistelin elämäni ensimmäistä kertaa Katri Antellin omenahyvettä ja en välttämättä ollu ihan täysin myyty. 4. Märisin kaupunginteatterissa katellessani Riikka Pulkkisen romaaniin perustuvaa Raja -näytelmää.


1. Innostuin auringosta niin, että kuvailin vähän meidän kihlasormuksia ja tajusin vasta nyt, että nehän on ihan eri värisiä! Eipä sillä kyllä mitään merkitystä taida olla.. 2. Murskailtiin treeneissä ja vaikka ei ollu mikään maailman paras murskauspäivä, tuli siellä muutamia ihan hyviä suorituksia. 3. Naureskeltiin lukiobestiksen kanssa vanhoille kuville ja päätettiin alkaa ottaa myös uusia. 4. Tein kokeiluja keittiön puolella ja vaikka nää suklaakeksit ei ollu mikään mun mestariluomus, hävis ne melko nopeasti parempiin suihin.


1. Pääsin Marjon kanssa ystävänpäivälounaalla kokeilemaan viimein sitä kaikkien hehkuttamaa oululaista hampurilaisravintolaa Kauppuri5:sta ja olin niin pettynyt! Jouduin lopulta tyytymään kanahamppariin, sillä kaikki muut pihvit paistettiin silavassa. :( 2. Lueskelin vastuullisen matkailijan käsikirjaa lakatuilla kynsillä. 3. Kävin mummojen tönittävänä Pohjan Somen loppuunmyynnistä ja nappasin kympin alerekistä itelleni Marimekon paidan, jonka alkuperäisessä hintalapussa luki 89e ja uhkuin tyytyväisyyttä löytöni kanssa, vaikka tuo beige ei ehkä ihan mun ominaisväri olekaan. 4. Otettiin leuhkimiskuvia treeneissä, kun niitä ei tuntunut löytyvän tarpeeksi.

Siinä meni se helmikuu, jes! Olipa hullun kiva tehä tätä postausta, toivottavasti tykkäsitte. Ja mulla oli tosiaan tavoitteena saada itestä vähän enemmän treenikuvia, kun oon yleensä aina kisoissa ja muualla kameran takana, niin ainakin tämä helmikuu näyttää hyvältä sen suhteen, katotaan miten jatketaan.

Huippuja viimeisiä helmikuun päiviä, sieltä se kevät tulee!

Tunnisteet:

tiistai 26. helmikuuta 2013

Kevättakki ja aurinkolasit!





Tänään lämpömittari näytti parhaimmillaan auringossa +9,8 joten oli pakko käydä vähän testailemassa, josko sitä välikausitakilla tarkenisi. Vaikka aurinko lämmitti tosi mukavasti mustiin housuihin verhottuja jalkoja, tuli varjon puolella vielä aika kylymä. Ei kuitenkaan haitannut tippaakaan, sillä sieltä se kevät tullee!

Paitsi kattelin just viime vuoden postauksia ja huhtikuussa olin näköjään valitellu räntäsatteesta, katotaan miten käy. Ihanaa silti!!

Tunnisteet:

Viisi särkynyttä kameraa

kuva

Eilen illalla yleltä tuli melko mielenkiintoinen dokumentti osana kanavan dokumenttiprojekti -sarjaa. Dokumentissa palestiinalainen maanviljelijä Imad Burnat hankkii videokameran kuvatakseen vastasyntyneen poikansa elämää, mutta lopulta kameralle alkaakin tallentua rajalla sijaitsevassa kylässä asuvan yhteisön rauhanomainen taisto Israelin sortotoimia vastaan.

Eilisessä dokumentissa näkyi sen verran paljon kyynelkaasukranaatteja, poltettuja vuosisatoja vanhoja oliivipuita ja agressiivisia sotilaita, että en voinut muuta kuin ihmetellä, voiko se olla tottakaan. Dokumentissa palestiinalaiset siviilit menettävät maansa ja taistelevat sen puolesta hampaisiin asti aseistautuneita israelilaisia sotilaita vastaan, jotka ajelevat jenkkikärryillään ja ammuskelevat mielenosoituksiin.

Puolueellinen dokumentti on ehdottomasti, mutta sen toisena ohjaajana on toiminut Burnatin lisäksi israelilainen Guy Davidi, joten ehkä niitä tavallisia israelilaisiakin alkaa kyllästyttää palestiinalaisten sorto.

Jos viisi särkynyttä kameraa meni eilen ohi, suosittelen käyttämään yhden puolitoistatuntisen tämän dokumentin katsomiseen, ellei muusta syystä niin siitä, että olihan se ehdolla männä Oscareissa parhaan dokumenttielokuvan saajaksi. Dokumenttielokuva näkyy areenassa kuukauden verran.

Sattuko joku kattomaan?

maanantai 25. helmikuuta 2013

Alkuvuoden ykkösherkku: maapähkinävoi




Oon sen tyypin syöjä, että ihastun johonkin juttuun täysillä ja vedän sitä sitten kaksin käsin ja kauhojen kanssa jonkin aikaa, kunnes saan siitä tarpeekseni ja siirryn seuraavaan vouhotuksen kohteeseen. Näitä kausittaisia lemppareita on ollu muun muassa omput ja appelsiinit, ja nyt vuoroon on päässyt maapähkinävoi. Maistoin sitä tammikuussa oikein ajatuksella enkä oo sen jälkeen päässy irti.

Jos totta puhutaan, oon syöny maapähkinävoita vaan kotona enkä tainnu maistaa tuota amerikkalaista herkkua edes jenkeissä käydessäni. Se mitä minä pidän maapähkinävoina voi olla täysin erilaista kuin se kaupan mössö, mitä muut vetelevät nassuihinsa. Meillä maapähkinävoi on nimittäin aina ite tehtyä, enkä oo maistanu koskaan kaupan maapähkinävoita, joten se voi olla, että mun käsitys siitä on aivan eri kuin mitä se todellisuudessa saattaa olla.

Teen maapähkinävoin itse, kun se on niin helppoa. Lisäksi tietty itse tehdyssä tavarassa tietää tismalleen ravintoarvot ja tietysti tärkeimpänä sen, mitä suuhunsa oikein lusikoi (tai meikäläisen tapauksessa lapioi).




Maapähkinävoin teko on supersimppeliä: maapähkinät pellille, 175 asteiseen uuniin hetkeksi (5-7 min) paahtumaan, jäähtymisen jälkeen blenderiin, vähän suolaa sekaan ja blendataan kunnolla. Ja se on siinä! Mää laitan yleensä joku 300-400 grammaa maapähkinöitä yhteen satsiin ja lisään siihen noin teelusikallisen suolaa.

Mulla meni hetki ennen kuin opin, miten kauan meidän uunissa kannattaa pähkinöitä paahtaa. Ite tykkään semmosista vähän paahdetusta, kun pähkinät ovat vielä melko makeita mutta toiset tykkäävät paahtaa ne melkein mustiksi asti. Sama juttu suolan kanssa, toiset tykkää että on enemmän, toiset vähemmän.

Minä laitoin ensin osan pähkinöistä blenderiin ja kunhan niistä oli tullut sileää tahnaa, lisäsin vielä loput pähkinöistä ja blendasin vaan sen verran, että ne musertuivat sinne. Näin maapähkinävoista saa hieman rosoisempaa. "Crunchy", kuten jenkkilässä sanotaan.


Ja sitten on valamista, eli ei kun lusikoimaan!

Niin, syön siis maapähkinävoin paljaaltaan suoraan lusikasta, mutta kuulemma toimii esim ompun tai päärynän kanssa, jos yksinään nautittuna tuntuu oudolta.

Tunnisteet:

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Sunnuntaiaamun New York -fiilistelyä







Miten se on, että aina kun näkee edes yhen kuvan New Yorkissa, löytää ittensä hetken päästä haavereissulta isosta ompusta? No, onneksi puolen vuoden päästä (ehehehheheh) pääsen ite muutamaksi päiväksi tallaamaan noita maailman pääkaupungin katuja, ketään ei varmaan yllättä, että en malta odottaa!

Onneksi reissun eteen on kuitenkin vielä paljon tekemistä ja suunniteltavaa, vaikka yli puolen välin ollaan jo esimerkiksi siinä, että mitä kaikkea tehdään missäkin kaupungissa. Se on kuitenkin hyvä juttu, sillä on yllättävän raskasta koittaa ettiä tuiki tuntemattomista kaupungeista etukäteen puuhaa siltä varalta, että eteen ei nurkan takaan tulekaan jotain tajuttoman siistiä.

Nämä upeat NYC -kuvat ovat peräisin ruotsalaisesta Sofis Snapshot -blogista. Onneksi on jo aurinkoa, niin tää odotus ei enää tunnukaan niin pitkältä!

Tunnisteet:

lauantai 23. helmikuuta 2013

Uus nimi meikälle!


Siirrytäänpäs vähän vähemmän vakaviin aiheisiin tuon aikaisemman mielipidekirjoituksen jälkeen. Häähommat ovat nykyään mielessä enemmän ja vähemmän joka päivä, ja vaikka meillä ei ole edes hääpaikkaa tai hääpäivää lyöty vielä lukkoon, oon hahmotellu muun muassa istumajärjestystä ja save the date -korttien ulkomuotoa. :D Yks innokas morsio siis täällä terve!

Yksi asia, mikä mua ei oo mietiyttäny oikeastaan ollenkaan tämän meidän reilun seitsenkuukautisen kihlauksen aikana on tuleva päätös nimenvaihdosta. Kun alettiin Karimin kans seurustella, olin sitä mieltä että tyttönimi on ja pysyy, mutta näiden vuosien aikana se ajatus on vaihtunut siihen, että sukunimi tulee vaihtumaan avioliiton myötä. (HUH, kuulostipa aikuiselta!)

Minä olen kaksinimisen perheen lapsi, sillä äiti piti tyttönimensä naimisiin mennessään. Kodin ulko-ovessa on aina lukenut kaksi sukunimeä, ja joulukorttiin kirjoitettiin terkut monesti neljältä ja siltä yhdeltä. :D Ite en tietenkään pitänyt asiaa mitenkään omituisena, mutta esimerkiksi ala-asteella luokkaverit ihmettelivät, että eikö meidän vanhemmat oo naimisissa, kun niillä on eri sukunimet (1990 -luvun alun Yli-Iissä ei paljon moderneja naimattomia perheitä näkyny). Minä sitten ylypiänä yheksänvuotiaana vaan mielessäni mietin että onpa nuo juntteja kun eivät tajua että tämmöinen on mahollista, ja päätin että sukunimestäni en luovu, vaikka menisin miljoona kertaa naimisiin (jospa se kuitenkin jäis tuohon yhteen kertaan!).





Oman nimen pitäminen olis myös kannanotto, sillä Libanonissahan ei ole mahdollista naisen pitää sukunimeään mennessään naimisiin, vaan aina otetaan miehen suvun nimi. Kun puhuttiin tästä Karimin serkkujen kanssa, ne oli ihan ihmeissään että eeeei kai niin voi tehä. Siispä oman sukunimen pitäminen olis osaltaan leuhotusta että meikä voi tehä näin ja teen jos haluan, mutta myös taistelua vanhanaikaista ajatusmaailmaa vastaan.

Mutta sitten on ne kymmenet kerrat, kun oon lentokentällä turhautuneena koittanut tehdä masiinassa lähtöselvitystä ja laittanut sukunimeni sinne väärin. Mun sukunimessä on nimittäin ö, ja se välillä on ö, joskus o ja bonuksena silloin tällöin vielä oe. Että on sitten mukava siellä masiinan edessä tuskailla, mikä ihme versio siitä meikäläisen sukunimestä on nyt sinne lentolippuun tyrkätty. 

Jo silloin kun alettiin Karimin kans seurustella, aloin leikitellä ajatuksella että jos mennään naimisiin, saatan ehkä harkita nimen vaihtamista. Aika nopeasti tein päätöksen, että tulen ottamaan Karimin sukunimen, puhtaasti siitä syystä että se on niin siisti, haha! :D Toki arabiankielistä nimeä kantaessaan lentokentällä tulee ihan varmasti niitä "ylimääräisiä turvatarkastuksia" myös mun kohdalle, mutta tiedänpähän sitten miltä Karimista tuntuu. Ja erityisesti puhelimessa oman nimen sanominen voi aiheuttaa aika turhautuneita hetkiä, mutta sillä nyt ei oo mitään väliä.



En kuitenkaan voi olla fiilistelemättä ajatusta, että me oltais Suomen ainoat, jotka sitä sukunimeä kantaa, sillä Karimin muulla perheellä on nimen edessä etuliite, josta Karim on luopunut.

Ja huvittavaa on myös se, että sukunimen vaihtamisen jälkeen mulla on samat nimikirjaimet kuin mun äidillä! Eli nimikoituja perhehopeita sitten hamuamaan! :D ..no ei sentään.

Eli ens vuonna munsta tulee Inka K.... Hah, enpä kerrokaan!

Mites muut, otitteko/otatteko/aiotteko ottaa sitten joskus tulevaisuudessa aviopuolisonne sukunimen, pidättekö omanne vai vaihdatteko molemmat?

Ps. Nimikirjoitusharjoitukset on jo alotettu! :D

Ihanat hääfiilistelykuvat on täältä.

Tunnisteet:

perjantai 22. helmikuuta 2013

Naamanlämmikkeenä kojootinraato

Varoitus: teksti on pitkä kuin nälkävuosi!

Leuhotin toissapäivänä nohevana uuden talvitakkini kanssa. Ilo oli ylimmillään siihen saakka, kunnes julkaisin eilisen blogipostauksen ja sain Rimmalta kommentin, jossa hän kertoi innostuneensa takista niin, että mietti jo samanlaisen ostoa, kunnes huomasi että takissa on käytetty aitoa turkista. Meikäläinen oli edelleen tässä vaiheessa hyvin nohevana, ja naureskelin Karimille että tässäpä onkin tekoturkista. Ennen kuin vastasin Rimmalle, kävin kuitenkin valmistajan sivuilta varmistamassa, että kyseessä on todella tekoturkis.

Niinhän siinä sitten kävi, että valistunut kuluttaja ei ollutkaan niin valistunut, vaan oli epähuomiossa ja suuren alennusprosentin sokaisemana mennyt ja osanut aitoturkiksisen takin! Niin, se mitä olin muka pitänyt varmana tekoturkkina, paljastuikin nyt aidoksi kojootin turkiksi. Takin palauttaminen ei kuitenkaan enää onnistunut, joten päätin pitää takin mutta yrittää selvittää, miten kojootti oli takkiini päätynyt.

Tähän väliin selvitettäkööt, että Penfieldin lisäksi esimerkiksi hurjan suosittu trendiparkojen valmistaja Canada Goose käyttää takkien hupuissaan tuota samaista aitoa kojootin turkista. Aidon turkin käyttöä perustellaan sillä, että se paitsi ehkäisee pakkasen puremista kasvoille myös kestää sulaneen lumen ja hylkii nestettä, eli pitää kasvot mahdollisimman lämpiminä. Vaikka näitä trenditakkeja näkee hyvin paljon kaupungeissa kulkevien coolien muotibloggaajien yllä, ovat ne tosiasiallisesti tarkoitettu arktisiin oloihin. No, arktinen olo nyt lienee vähän suhteellinen käsite, mutta jos tarjolla on keino pysyä taatusti lämpimänä, eikö siihen saisi tarttua myös pääkaupunkiseudun pikkupakkasilla?

Oma suhteeni turkiksiin on selvä: en pidä uusia turkiksia yhtään minnään. Joululomalla kaivoin kuitenkin isän luona kaapista siellä 20 vuotta lojuneen pikkuveljen turkishatun, ja otin sen käyttöön. En pohtinut turkiksen käytön eettisyyttä sekuntiakaan, sillä hattu oli ensinnäkin lahja veljelleni edesmenneeltä mummolta. Lisäksi se oli lojunut kaapin pohjalla kaksi vuosikymmentä. Hatun takia nyljetty kettu oli siis kuollut ihan turhaan, kun sen turkista tehtyä hattua ei oltu edes käytetty. Veljeni ei ollut ainoa, joka sai turkishatun mummolta tuolloin 20 vuotta sitten, vaan semmoisen vastaanotti jokainen perheenjäsenemme. Ja jokaisen turkishattu oli siellä saman kaapin hyllyllä, miltei käyttämättömänä. Noista viidestä turkishatusta nyt edes yksi pääsi käyttöön, ja pidän sitä hyvänä asiana. Vielä kun löytäisi käyttötarkoituksen niille neljälle muulle. Tosin armas veljeni on kyllä välillä lainaillut iskän hattua paukkupakkasilla, joten aivan käyttämättä ei ole sekään jäänyt. En siis näe vanhassa tai kierrätetyssä turkissa mitään moraalitonta tai etiikkani vastaista, sillä eläin on kuollut ja siitä on tehty vaate tai asuste joka tapauksessa. Kierrätetty turkki vain tuo turkille lisäkäyttöä, mikä toivottavasti epäsuorasti vähentää uusien turkkien tuotantoa. Tosin tässä vaiheessa lienee aiheellista mainita, että turkistakkia en ehkä ylleni kiskoisi.

Mutta mites sitten se upouusi turkisreunus siinä meikäläisen uuden takin hupussa? Sitä ei oo kukaan käyttäny, ja mua ennen sillä on lämmennyt ainoastaan tämä kojoottiparka. Suomessa ei kojootteja juuri ole, joten kotimaisilta eläinsuojelujärjestöiltä lienee turha udella kojoottien metsästyksen eettisyyttä. Lyhyesti googlettamalla kojootin turkin eettisyyttä päädyin tuon aikaisemmin mainitun Canada Goosen nettisaitille, missä selitettiin, että heidän takeissaan turkin käyttäminen on lähempänä välttämättömyyttä, sillä kojootin turkki nyt suojaa kasvoja arktisissa oloissa parhaiten. Lisäksi sivustolla vannottiin, että kaikki heidän käyttämänsä kojootin turkki on hankittu villikojooteilta, ei missään nimessä tarhatuilta kojooteilta. (Koko tekstin voi käydä lukemassa täältä, ja aiheeseen liittyvän propagandavideon taas näkee täällä.)

Edellämainitun kaltaiset perustelut antavat takin ostaneelle puhtaan omantunnon, sillä eläinhän tulee suoraan luonnosta, joten se on elänyt onnellisen elämän. Karim kuitenkin kritisoi asiaa mainiolla vertauksella: "Niinhän siellä Coca Colan sivuillakin lukee, että kokis on terveellistä." Mulla on yhtä kova luotto tuottajan ja erityisesti tuotteen markkinoijan antamaan sanaan kuin TV shopin mainoksiin, joten tää ei ihan riitä.

Kulttiaseman saavuttaneita Canada Goosen takkeja myydään vuosittain todennäköisesti tuhansia jo pelkästään Suomessa, joten on syytä ihmetellä, miten muka kaikkiin takkeihin on mahdollista metsästää oikeasti luonnossa eläneiden kojoottien turkkia? Kojootti on lopulta melko pieni eläin, eikä siitä irtoa kovin montaa hupunreunaa. En ole mikään asiantuntija, joten voihan se olla että Kanadan kojoottikanta on niin valtava että eläimiä riittää näihin tuhansiin ja taas tuhansiin takkeihin luonnossakin, mutta rohkenen epäillä, sillä eiköhän tämän kaltainen tuotanto vaadi jo tarhausta. Tosin monissa yhteyksissä mainitaan kanadalaisen villikojootin olevan haittaeläin, jonka kannan säätely on verrattavissa suomalaiseen tapaan säädellä hirvikantaa, eli sen varjossa elikoita saattaisi riittää.

Mutta "villikojootiksi" tituleerattu eläin voi tosiasiallisesti olla myös kojootti, joka on samaa lajia villikojoottien kanssa, mutta on todellisuudessa tarhattu lajitoveri. Mene ja tiedä, mutta näin irvileuat loksuttelevat.

Sillä, onko huppuni reunalla roikkuva kojootti lopulta tarhattu eläin vai villinä ja vapaana luonnossa elämänsä juoksennellut, on mulle valtava merkitys. Jos eläin on päässyt elämään todellista elämää riennellen luonnollisessa elinympäristössään miten mieli tekee, ja lopulta jonkin epäonnisen retken seurauksena päätynyt piilossa olleeseen kojoottiansaan ja kuollut siihen, on se mun mielestä ihan okei. Erityisesti kun verrataan siihen, jos sama eläin olisi syntymästään saakka elänyt ahtaissa ja suljetuissa, minikokoisissa tarhaushäkeissä järkyttävän huonoissa oloissa ja sen ainoa päämäärä on tulla turkikseksi. Tärkeintä on mun mielestä se, millaista elämää eläin on viettänyt.

(Tässä välissä muistutan itseäni siitä, että jos olisin todella ollut järkevä kuluttaja, ei mun tarttisi nyt pohtia omaa todellista mielipidettäni uusista turkiksista.)

Koska en löytänyt netistä mistään yhtään mitään mainintaa Penfieldistä ja heidän käyttämästään kojootin turkista, otin asiasta suoraan yhteyttä asiakaspalveluun. Sieltä tuli seuraavanlainen vastaus:


"The fur we use is only from wild coyotes from the US and Canada. A certain number of coyotes are culled each year as they are considered to be a pest, and this helps to keep their over-populated numbers in check.  

We use coyote trims on our jackets that are subjected to extreme cold temperatures, as real fur does not freeze up when moist, unlike faux fur alternatives. The coyote trim is for functionality only, and is necessary for the harsh climates that many of our customers live in.

We do not believe in providing fur trims as a fashion accessory, and we are very conscious about catering to all our customers, which is why we provide a faux fur alternative for those who do not need or want the functionality of a real fur hood."


Eli sama laulu kuin Canada Goosella. Tosin arvostan sitä, että todella vaivautuivat vastaamaan mulle henkilökohtaisesti nopealla aikataululla, mutta ne lienevätkin niitä vähän pienemmän firman etuja.

Niin tai näin, fakta on kuitenkin se, että olen mennyt epähuomiossa ostamaan aitoa turkkia sisältävän takin, jota ei voi enää palauttaa. Eläin on kuollut takkini vuoksi, joten näen parhaaksi antaa takille mahdollisimman paljon käyttökertoja, jotta eläin ei naivisti sanottuna olisi kuollut turhaan. Tämän postauksen perimmäinen tarkoitus oli siis vapauttaa meikämimmi tästä syyllisyyden taakasta, mitä tuo turkiksen aitouden paljastaminen aiheutti, mutta samalla tämä myös osoittaa sen, miten vähän tavallinen kuluttaja voi tosiasiallisesti saada sataprosenttisen varmaa tietoa ostamansa tuotteen alkuperästä ja valmistusmetodien eettisyydestä, kun kyseessä on tavallinen tusinatuote, eikä kotikylän markkinoilta ostettu naapuripitäjässä valmistettu uniikkikappale.

Tätä postausta kirjoittaessani ajatukset rönsyilivät myös sivuraiteille, ja mietiskelin myös kovasti, miksi aidon nahan ostamista ja kuluttamista on sitten niin paljon helpompi sulattaa? Entä sitten lihan syönti? Kaikilla niillä on kuitenkin tismalleen sama tarkoitus, ja se on tehdä ihmisestä tyytyväisempi.

Tunnisteet: ,

torstai 21. helmikuuta 2013

Kihlakuvien parhaimmistoa

Oon vapaapäivän kunniaksi fiilistelly tänään meidän viimekesäisiä kihlakuvia. Oon vilautellu niitä kertaalleen jo täällä, mutta koska tuosta postauksesta puuttuu ne kaikkeista parhaimmat kuvat eli ne ei niin onnistuneet otokset, ajattelin omistaa niille ihan kokonaisen postauksensa. Nauttikaa siis näistä upeista otoksista!

Karim valmiina kuvauksiin! Jesarilla paikatut liian isot kumpparit oli se tärkein rekvisiitta...
Tuo meikän viis metriä pitkä kaula osoittautui aika kuvaukselliseksi. Tuosta toisesta kuvasta taas ei tiijä, mitä armaani on vedellyt ennen kuvan ottoa..
Go big or go home, eikö vaan? Sama pätee myös kaulan mittaan..
Nää kuvat on meikästä parhaimmistoa! Toisessa kuvassa Karim on just iskeny tulevaa morsiotaan suoraan peukalolla silmään. Oh love! <3 td="">
Kuvauspaikalla oli muutama sääski...
Meikä nohevana!
Jotenki ei ennää täsä vaiheesa oikeen onnistunu nuo poseeraushommat

Kuvaaja anto luvan läpsiä sääskiä pois, niitä tais olla koivet täynnä.
Jostain syystä mää tykkään aina eniten niistä aidoimmista kuvista, mitä nämäkin edustaa. Toki pitää olla aina semmoinen mummolle näytettävä kuva, mutta näitä nyt on vähintään yhtä mukava katella. Ja sitte ko näihin kyllästyy, on sielä kuvakansiossa vielä pari sattaa lissää. :)

Kuvat on edelleen ottanu Veera Immonen.

PS. Tänään me fiilistellään kuuden vuoden ja seitsemän kuukauden mittaista yhteistä taivalta, kreisiä!

Tunnisteet: , ,

Maapähkinävoi-suklaakeksit

Mun suosikkikeittokirja on ehdottomasti Hummingbird Bakeryn Leivonnaisia herkkusuille. Kirja on tainnut löytyä meidän keittokirjojen juokosta jo parin vuoden ajan, mutta toistaiseksi oon tainnu kokeilla siitä vaan yhtä tai kahta resesptiä. Supersuosikkini suklaakeksit on ainainen kestosuosikki, mutta tällä viikolla ajattelin kokeilla jotain muuta.

Meillä on mun serkun kanssa tapana istuskella iltaa toistemme luona aina silloin tällöin, ja asiaan kuuluu tietysti, että mahtava ilta vietetään herkullisten tarjoilujen äärellä. Ja mulle onkin tullut tavaksi kokeilla aina jotain aivan uutta silloin, kun Tytti on tulossa. Siinä on toki hyvätkin puolensa, mutta huono puoli on se, että uudesta reseptistä ei voi koskaan tietää, miten se onnistuu varsinkin, kun minä ruukaan muokata niitä aina vähän vähähiilarisempaan suuntaan.

No, tämänhetkisen maapähkinävoirakkauteni siivittämänä päätin kokeilla kirjasta löytyvää maapähkinävoi-suklaakeksien reseptiä. En juuri katellu raaka-aineiden määriä etukäteen, mutta taikinaa vääntäessäni aloin ihmetellä, miten hillittömän paljon tavaraa pitää ängetä taikinaan, josta tulee lopulta vain 24 keksiä. No, hetki meni ennenkuin tajusin että niiden keksien piti olla lautasen kokoisia...

Meillä oli nestemäinen stevia loppunut, ja mun piti kaivella kaapin perukoilta jauhemaista steviaa, eikä mulla ollu minkäänlaista käsitystä sen sovellusohjeesta. Koitin välillä aina maistaa taikinaa, mutta lopulta makeutusta tuli ihan liian vähän erityisesti, kun maapähkinävoissa on jo itsessään suolaa, ja taikinaan piti vielä lisätä hieman suolaa. Ei siis aivan onnistunut.

Turhan suolaista makua päätin lopulta sitten kompensoida dippaamalla keksit 50 prosenttisessan suklaassa, ja se toimi aivan mainiosti! Tosin olis varmaan riittänyt, että suklaata olis ollu vaan keksin yhdellä puolella, mutta "parempi överit kuin vajarit" -ajatustyylin kannattaja ei sitä voinut hyväksyä.

Kaikkia keksejä en ehtinyt dippailla suklaaseen, joten tietääpä sitten niiden kohdalla, että vähemmän on enemmän.



Hummingbirdin maapähkinävoi-suklaakeksit

225g voita
200g sokeria/sen edestä steviaa
200g ruokokidesokeria tai sen edestä steviaa
2 munaa
0,5 tl vanilja-aromia
240g karkeaa maapähkinävoita
5,2 dl mantelijauhoja
2,5 tl ruokasoodaa
(0,5 tl suolaa)
75g tummaa suklaata

Vatkaa voi ja sokeria tai stevia kuohkeaksi. Lisää munat yksi kerrallaan, sekoita kunnolla. Vatkaa joukkoon maapähkinävoi ja vanilja-aromi. Lisää jauhot, sooda ja suola ja sekoita taikina sileäksi. Lisää pilkottu suklaa tasaisesti taikinaan. Asettele taikinasta kekoja pellille ja paista 170 asteessa 10 minuuttia. 


Tunnisteet:

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Upea talvipäivä Penfieldin Hoosac Parkassa



Tänään on pitkästä aikaa ollut semmoinen fiilis, että onpas mahtava tämä talvi! Siihen on syynä tuo upea, ihana auringonpaiste mistä ollaan täällä Oulussa saatu nauttia jo monta päivää, mutta lisäksi mun uus, mahtava talvitakki.

Tattadaa, sallinette esitellä: Penfield Hoosac Parka! Oon jo talvitolkulla haaveillut superlämpimästä parkatakista joka olis niin muhku, että lämmin tulis vaikka sitä vaan katsois. Haavelistan kärjessä on kiikkunut vuosikausia Fjällrävenin Nuuk Parka, mutta oon pari kertaa vilkuillut myös kauas Atlantin taa, ja ihastellut Penfieldin Hoosac Parkaa. Alkuperäinen hinta näillä molemmilla pyörii aika samoissa (järkyttävän suurissa) lukemissa, joten kukkaronnyörit pysyivät tiukasti kiinni. Mikä sitten lopulta sai mut ostamaan Penfieldin takin Fjällrävenin sijaan oli se, että Hoosac Parka oli hurjassa alennuksessa, Nuuk Parka vaan muutaman hikisen kymmenen prosenin alessa.

Ja onpahan lämmin takki! Googlailin pitkään, että onko tää jenkkivalmisteinen pusakka ollenkaan oikeaa talvea varten, sillä Penfieldin koti sijaitsee Massachusettsin osavaltiossa, joka on kotoisaan Eurooppaan verrattuna likipitäen Etelä-Ranskan korkeudessa. Ei siis mikään varsin uskottava pakkaskorkeus, mutta onneksi google auttoi ja kertoi, että takit on valmistettu niin, että niillä tarkenee ainakin -25 asteen pakkasessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun avasin paketin ja pääsin tutkimaan takkia, oli pakko todeta että kyllä tämä on kylmille ilmoille tehty.





Tänään sitten sattui, että pakkasmittari näytti kylmimmillään aamulla -19 astetta, joten pieni pyöräilypyrähdys oli enemmän kuin omiaan takin testailua varten. Toki varustauduin muutenkin asianmukaisesti: villahousut farkkujen alle ja villapaita takin alle, tuplavillasukkia unohtamatta. Ja kyllähän tarkeni!

Valokuvaaminen ei sen sijaan onnistunu aivan ongelmitta tuolla pakkasessa. Oli nimittäin sen verran kylymä, että mun rillit oli huurussa koko ajan, enkä mitenkään voinut säädellä valotuksia ja muita. Mentiin siis sillä mitä sattui olemaan, ja nyt on vähän ylivalotusta ja epätarkkuutta, mutta ei maha mittään. Näkkyypähän ainaki takki!




Jes, messevä hymy sen jo paljastaa: kyllä nyt tarkenee!

Täytyy muuten sanoa pari sanaa tuosta postituksesta: Penfieldillä on Euroopassa oma varasto, mistä kamat lähetetään eli tulleista ei tarvinnut huolehtia. Paketti lähetettiin DPD:n kautta, ja mukana tuli myös asianmukainen seurantakoodi. Paketin tilaa tarkistaessani huomasin, että lähetti oli käynyt paketin kanssa alaovella, huomannut oven olevan lukossa ja lähtenyt läppäseen. Soitin asiakaspalveluun ja selvisi, ettei paketin mukana ollut tullut mun puhelinnumeroa, vaikka olin sen Penfieldille ilmoittanut. Annoin numeroni ja lupasivat, että paketti tuodaan seuraavana päivänä. Eli jos en olis soittanu asiakaspalveluun, olis lukitun oven vuoksi paketti tainnut jäädä saamatta. Ei siinä mitään, ymmärrän että puhelinnumero oli syystä tai toisesta jäänyt laittamatta paketin kylkeen, mutta sitä en voi tajuta, että lähetin mielessä ei käynyt kokeilla numerotiedustelua.. Nimim. entinen postinkantaja ihmettelee.

Tunnisteet: ,