Laivalla aina Pietariin asti

Meidän Pietarin -matkamme sujui melko mukavasti laivalla. St. Peter Linehan on kulkenut Helsingin ja Pietarin satamien välillä jo vuodesta 2010, mikä on siinä mielessä tosi kätevää, että laivamatka on mahdollista tehdä viisumivapaasti. Ei siis tartte huolehtia mistään viisumihommista, kunhan valitsee paluumatkan niin, että viettää Pietarin puolella alle 72 tuntia.

Käydessäni Pietarissa 2010 matkustin juuri tuolla samaisella laivalla, mutta koska kyseessä oli pressimatka, ei mun tarttenu juurikaan vaivata päätäni millään yksityiskohdilla. Esimerkiksi heitin epähuomiossa mun paluulipun (joka toimii samalla viisumina) roskiin jo menomatkalla laivassa ja tajusin sen vasta kun oltiin palaamassa takaisin Pietarin satamaan. Onneksi matkanjärjestäjä sai kuitenkin homman hoidettua..

Nyt itekseen reissatessa kiinnitin siis hivenen paremmin huomiota noihin matkan yksityiskohtiin. Ensinnäkin viisumivapauden saadakseen tulee St. Peter Linelta ostaa paitsi laivamatka, myös 25 euron shuttle -matka sataman ja keskustan välillä. Se on pakollinen, sillä ilman tuota pikkubussiajelua ei viisumivapautta heru. Check-iniin mennessä täytyy olla mukana paitsi matkan varausvahvistus, myös pietarilaisen majoituksen vahvistus. En sitten tiiä miten tää toimii jos menee moikkaamaan kavereita ja majoittuu niiden luona, ei varmaan mitenkään.

Ite laiva oli semmoinen perus ruotsinlaivapurkki, sisustus oli 90-luvulta eikä hytit olleet mitenkään tyylikkäitä. Meillä oli onneksi ikkunalliset hytit, joten sillipurkkifiilikseltä vältyttiin. Menomatka Pietariin meni sikäli tyylikkäästi, että pitkän ajopäivän jälkeen oltiin aika poikki, ja nukahdettiin heti päästyämme laivaan eli noin kuuden maissa. Minä heräsin siinä joskus puoli kasin pintaan siihen että oltiin liikkeellä, ja Karim kävi pari kertaa hereillä kunnes iltakymmeneltä totesi vain, että enää on ihan turhaa herätä ja nukkuikin sitten yhtä kyytiä aina aamuun asti. Railakas yö laivassa siis.

Shuttle oli siinä mielessä kätevä, että valkoisia minibusseja oli useita rivissä heti sataman uloskäynnin edessä. St. Peter Linen minibussien reitti kulki kahteen Pietarissa sijaitsevaan Sokos hotelliin tai sitten suoraan Iisakin aukiolle. Bussikuski kysyi ennen minibussiin astumista mikä on määränpää, ja ohjasi sitten sen mukaan busseihin. Shuttlelippuna toiminutta departure cardia kuskia ei juuri kiinnostanut vilkaistakaan.

Paluumatka shuttlella ei menny ihan yhtä mallikkaasti, sillä katottiin varustamon nettisivuilta shuttlebussien aikataulut ja saavuttiin Iisakin aukiolle kymmentä minuuttia ennen bussien lähtöä ja hypättiin puolityhjään minibussiin. Lienee turha edes mainita, että tälläkään kerralla kuskia ei yhtään kiinnostanut meidän departure cardit. Meidän lisäksi bussissa oli kolme virolaista naista, ja yhdessä sitten odoteltiin, että bussikuski polttais tupakkansa loppuun ja lähtisi viemään meitä satamaan. Odoteltiin aika pitkään, ja sitten vielä vähän päälle. Kun suunnitellusta lähtöajasta oli kulunut jo vartti, alettiin käydä hieman levottomiksi. Virolaiset naiset koitti käydä kysymässä kuskilta llisätietoja lähtöajasta, mutta bussin ovet oli lukossa sisäpuolelta, ja niin me siellä sitten istuskeltiin ja odotettiin ikuisuudelta tuntuva aika.

Lopulta bussikuski kiinnitti huomiota siihen että joku hakkasi bussin ovea sisältäpäin, ja kävi melko epäystävälliseen sävyyn kysymässä, mitä siellä oikein riehuttiin. Virolaiset osas onneksi venäjää ja selvitti, että oltaisiin lähdössä kymmenen minuutin kuluttua, eli yli puoli tuntia suunnitellusta lähtöajasta. Lopulta odotettiin vielä vähän pidempään niin kauan, kunnes minibussin jokaisella penkillä oli kyytiläinen, ja lähdettiin liikkeelle vasta sitten, 40 minuuttia suunnitellun lähöajan jälkeen.

Oltiin etukäteen luettu, että laivaan ei sais viedä mitään elintarvikkeita tai alkoholijuomia, ja siinä sisäänkäynnin vieressä olikin molemmilla kerroilla samanlainen läpivalaisulaite kuin lentokenttien turvatarkastuksessa. Varustamon nettisivuilla lukee, että Pietarista tuodut viinakset takavarikoidaan laivamatkan ajaksi, ja ne palautetaan sitten, kun ollaan perillä Helsingissä. Meidän pikkuruisia laukkuja ei kukaan halunnut läpivalaista, ja oltiin tietty vähän pettyneitä, kun oltiin taidokkaasti piilotettu ruokaa ympäri takin taskuja.

Ilta laivalla meni melko mukavasti. Käytiin kannella fiilistelemässä vielä Pietaria ennen lähtöä, ja tsuumailtiin samalla laivan iltamenoja. Baareja oli tarjolla useassa kerroksessa, ja osassa niistä taisi olla jotain tanssiesityksiäkin. Kansien uumenista löytyi myös esimerkiksi leffateatteri ja tietty tax free -henkinen kauppa.

Nuo iltamenot ei kauheasti kuitenkaan jaksaneet enää innostaa, sillä horisontissa siinsi jotain mielenkiintoisempaa, nimittäin paluumatkan aamulle varattu aamiaisbuffa. Niinpä käytiin aikaisin nukkumaan buffet-pöydät silmissä kiiluen.

Ja olihan se buffa yllättävän hyvä. 9 euron voucherit ostettiin Pietarin satamasta ennen lähtöä, ja oltiin norkoilemassa buffaravintolan ovien edessä puolta minuuttia ennen niiden aukeamista. Kuten kuvista näkee, oli sisustus ihanasti jäänyt jonnekin 90-luvun taitteeseen, joten aamiaiselämys oli enemmänkin kuin autenttinen.

Tarjolla oli ihan perus aamiaisjuttuja: karjalanpiirakoita, kolmenlaista munaa, pekonia, lihapullia ja nakkeja, blinejä, makkaroita, kalaa, juustoa, vihanneksia, leipää, leivonnaisia, jogurttia, marjoja, tuoreita hedelmiä (tuoretta ananasta, jes!), kahvia ja teetä. Jos jotain jäin kaipaamaan niin vähän rasvaisempaa jogurttia (3% oli melko litkua) ja pähkinöitä tuonne jogurttiin. Muuten olin hyvin tyytyväinen, ja saattoi olla, että tuli vedettyä buffeteille ominaisesti pienehköt överit. Mutta parempi överit ku vajarit, eikö niin?

Pietariin saapuessa poistuminen laivasta jokaisen muun matkustajan kanssa oli sen verran epämiellyttävä kokemus, että Helsingin -päädyssä lähdettiin paatista vasta sen jälkeen, kun se oli jo melkein tunnin hengaillut satamassa. Voin kertoa, että oli tilaa hengittää eikä tarvinnut jonotella tuntikausia. Passintarkastuskin sujui nopsaan, toisin kuin menomatkalla.

Tuo laivalla Pietariin -mahdollisuus on toki tosi kätevä, mutta ens kerralla taidan kokeilla Allegroa. Ihan vaan siitä syystä, että se on paljon nopeampi ja omalla ite maksetulla viisumilla saa myös enemmän vapautta valita esimerkiksi majoituspaikoista ja kulkupelivaihtoehdoista. Tietty jos laivameininkiä rakastaa, on St. Peter Line ehdoton vaihtoehto!

Taiteilijoiden kotikolossa

Palataan vielä Brightoniin ja meidän majapaikkaan joka oli, kuten yllä olevasta kuvasta näkee, aivan mahtava! Meillä oli ihan hirviää säätöä majoituksen kanssa. Kisajärjestäjät halus, että kaikki majoittuu kumppanihotelliin. Ainoa ongelma siinä vain oli, että se oli törkeän kallis: 450e/naama/viikko. En pitäny minnään. Soudattiin huovattiin pitkään, kunnes päätettiin ottaa majoitus jostain muualta, ja saatiin vielä Janne meidän kanssa kimppaan. Lopulta varattiin meille kolmen hengen huone 700e/viikko/3hlö. Hivenen edullisemmin siis. Lopulta meidän hotelli oli vielä lähempänä kuin kisajärjestäjän tarjoama, siisteydestä ja persoonallisuudesta puhumattakaan!

Majapaikaksi valikoitui jotain sellaista, missä me ei yleensä yövytä. Artist Residence oli vähän sen oloinen, että tuo persoonallinen sisustus olis saattanu tuoda hintaan niin paljon lisää, että sitä tuskin oltais valittu. Mutta valittiin kuitenkin ja onneksi otettiin, sillä majoituskokemus oli aivan mahtava. Me saatiin kellarissa oleva huone, missä oli tuo yks iso parisänky, ja samassa tilassa oli työpöytä telkkareineen. Telkkarin vierestä lähti pieni kapea käytävä, missä oli sitten majoitusnurkkaus sille kolmannelle henkilölle, näin ikään:

Eli käytännössä Jannella oli oma huone! Se osoittautui tosi hyväksi asiaksi, sillä meidän aikataulut meni reissulla vähän ristiin, ja Jannen piti olla tuomaroimassa jo reilusti ennen sitä, kun me Karimin kanssa valuttiin kisapaikalle. Ei siis tarvinnut yrittää hipihiljaa hoitaa aamutoimia pimeässä, vaan sai vähän enemmän liikkumavaraa ilman, että piti pelätä herättävänsä muita. En oo missään muussa majapaikassa tämmöiseen törmännyt, mutta en kyllä oo kovin montaa kertaa ollutkaan kolmen hengen huoneessa.

Hotelli oli siis tuommoinen taiteilijafiiliksiin virittäytynyt, ja jokainen huone on ihan uniikkinsa taideteoksineen. Meidän huoneen teoksista vastasi brittiläinen taiteilija Lydia Shirreff, ja huone oli täynnä tuommoisia koristeita, en oikein tiiä miksi niitä kutsuisi, mutta makeita olivat.

Lattialla ei meidän onneksi ollut haisevaa kokolattiamattoa, vaan ihan oikea puulattia, pisteet hotellille myös siitä. Kylppäristä ootin pahinta, mutta sekin oli vallan mainio. Todettiin meidän majoitusvalinta siis tosi onnistuneeksi, varsinkin viimeistään siinä vaiheessa kun vierailtiin sillä kisajärjestäjän suosittelemalla hotellilla (missä kaikki muut meidän seuralaiset majoittuivat). Ahtaita käytäviä, haisevia kokolattiamattoja ja loputtomasti portaita. Eksyin muutamassa minuutissa.

Että jos menette joskus Brightoniin, minä suosittelen koko sydämestäni Artist Residenceä! Sieltä saa vielä aamiaisen ilmaiseksi, jos varauksen tekee hotellin omilta nettisivuilta. Me ei saatu, kun varattiin booking.comista. Likellä sijaitseva Sainsbury's piti kuitenkin huolen siitä, että aamiaisella oli aina mansikoita.

Talviaika, punajuuriaika

Parasta syksyssä on punajuuret ja neulominen, ja tämä talviajan ensimmäinen päivä on kulunut molempien parissa. Löydettyäni melkein naapurissa sijaitsevan mahtavan, mahtavan lankakauppa Menitan oon inspiroitunut neulomisesta aivan uudella tavalla. Tietenkään mun taidoilla ei tehdä vielä mitään muuta kuin perusjuttuja, sillä tämä on vasta kolmas talvi kun minut löytää sohvannurkasta puikkoja kilistelemästä, mutta kyllä nuo kirjoneuleet tuottaa mulle ihan riittävästi päänvaivaa!

Punajuuretkin on mulle melko uusi tuttavuus, sillä en koskaan syönyt niitä lapsena, mutta viime syksynä ihastuin juureksiin ja nauriin ja lantun lisäksi opettelin kokkaamaan myös punajuurta. Niistä kellertävimmistä juureksista sain hetkeksi tarpeekseni viime talvena eikä niitä tänä syksynä ole vielä meidän jääkaapissa näkynyt, mutta tuo punertava on tullut kyllä jäädäkseen, se on parasta. Ja niin kaunista, kattokaa vaikka tuota yllä olevaa kuvaa!!!

Tänään punajuuret saivat kaveriksi toisen uuden tuttavuuden, nimittäin pitkät vihreät pavut. Mukana oli myös riistakäristystä ja sen alla piilossa kukkakaalimuusia. Ei voi olla edes talviajasta harmistunut kovin pitkään jos edessä olevalla lautasella on tämmöisiä herkkuja!

Ja ne punajuuret. Viipaloin ne melko ohuiksi ja leivitin leivinpaperille, heitin päälle suolaa ja pippuria ja lykkäsin 200 asteiseen uuniin. Kun kurkkasin puolen tunnin päästä, olivat punajuuret jo melko rapsakoita, mutta väänsin uunin kiinni ja jätin herkut vielä vartiksi sinne. Niistä tuli melkein kuin sipsejä! Ens leffailtana meillä vedetäänkin naamaan punajuurta.

Tuliaisia

Jos jokin on varmaa niin se, että ostan melkolailla jokaiselta reissulta tuliaisia. Vaikka niitä reissuja alkaa olla jo useampi vuodessa, niin melkein kaikilta sitä tulee ostettua jotain ainakin isälle, siskolle, veljellle ja tietty myös Karimille, jos se ei ole mukana reissun päällä. Pietarissa käydessäni ei tarvinnut juuri miettiä mitä sisaruksilleni tuon tuliaisiksi, sillä siisteimmät Pietarin -tuliaiset löytyy armeijakaupoista, se tuli todettua jo edellisellä visiistillä kaupunkiin.

Siispä paineltiin pelottaviin kellarikauppoihin. Ensin vähän eksyttiin eikä meinattu löytää koko puljua, mutta seuraavana päivänä onnisti. Käytiin Military Shop -nimisessä kaupassa joka sijaitsee sisäpihalla osoitteessa Sadovaya Ulitsa 26. Kaupassa oli paitsi noita kunniamerkkejä ja solmioneuloja, myös kenkiä, puukkoja, takkeja ja vaikka mitä armeijasälää. Asiakkaina oli meidän lisäksi myös ihka oikeita kadetteja, jotka valitsivat tarkoin ne oikeat merkit asuihinsa. Ilmeisesti nuo kaupat toimii Venäjän armeijan virallisina putiikkeina, sillä niitä on ainakin Pietarissa tosi monta ja siellä vierailee niin paljon noita lomapukuisia armeijamiehiä.

Siitä olenkin vetänyt johtopäätöksen, että nuo mun haalimat merkit ovat oikeasti Venäjän armeijan alaisten jaostojen todellisia merkkejä ja tunnuksia, vaikka aika uskomattomalta tuntuu, että ne oikeasti kanniskelevat delfiinien kuvia ja Batmanin merkkiä. Tuo delfiinimerkki on jo parin vuoden takaa, ja oon kanniskellut sitä rintapielessäni ylpeänä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Harvasta kaupungista oon onnistunu löytämään noin makeita ja mieleenpainuvia tuliaisia.. Ja sen autenttisuuden puolesta puhuu myös hinta, sillä nuo merkit maksavat jotain kahden euron pintaan.

This is Halloween

Yhdet karmivat kuollet kaksoset ja pari ruumista hengaili meillä eilen. Samoin yks elävä, jota nuo kaksoset kovasti pelotteli.

Meillä on juhlittu Halloweenia aina lapsesta saakka, mutta näin aikuisiällä se on jäänyt vähän vähemmälle siitäkin huolimatta, että kotoa löytyis vermeitä jos millaisten kauhujuhlien järkkäämiseen. Oli jotenkin kotoisa olo, kun pitkästä aikaa pääsi kunnolla maalaamaan naamaa, kulkemaan kuin kulkutautinen ja ääntelemään kärsivän tavoin. Ens vuonna palataan taas juurille.

Juhliiko muut Halloweenia? Virallisesti se onkin vissiin vasta ens viikolla.

Pietarilaisia herkkuja nähtävyyksillä kuorrutettuna

Meidän toinen päivä Pietarissa ei alkanut aivan yhtä hyvin kuin ensimmäinen, sillä ikkunasta tervehti iloinen tihkusade, jes! Se ei kuitenkaan reissaajaa masenna, joten iskettiin kunnon vaatekerta ylle (neulepaita JA huppari sekä KAKS kaulahuivia), niin kyllä tarkeni. Sunnuntain tarkoitus oli käydä katselemassa paria nähtävyyttä ja käydä vähän maistelemassa paikallisia herkkuja.

Nuo nähtävyydet eivät hirviästi yleensä kiinnosta, sen verran että ne pitää nähdä ja se on sitten siinä. Pietarissa semmoisiin kohteisiin kuulu tasan kaksi paikkaa: talvipalatsin aukio ja verikirkko. Aamuisessa sateessa suunnattiinkin ensimmäisenä ihastelemaan talvipalatsia, ja olihan se komea.

Tähän väliin täytyy kiittää Sansua loistavasta vinkistä, sillä mimmin vinkkaama CityMaps -sovellus oli meillä ekaa kertaa käytössä ja se oli kyllä aivan loistava peli! Offline -tilassakin saatiin irti paitsi todella tarkat kartat, jopa infopätkiä eri nähtävyyksistä. Tuossa paikan päällä opittiin muun muassa, että valtava palatsi rakennettiin 1700 -luvulla, mutta noiden palatsin päälle istutettujen ihmispatsaiden henkilöllisyys jäi vielä mysteeriksi.

 Saatuamme pitkiä katseita paikallisten miliisien toimesta päätettiin jättää poseeraushommat sikseen ja suunnata johonkin lämpimään. Keli oli tosi kalsea, joten lämmin kuppi teetä sisätiloissa alkoi houkuttaa melkoisesti.

Suunnattiin lähemmäs kaupungin pääkatua Nevsky Prospektia mutta ei menty aivan sinne saakka vaan vähän pienemmälle Bolshaja Konjusennaja -kadulle. Sieltä etittiin neuvostoliiton aikainen kahvila, jossa myytiin donitseja. Tiedettiin oottaa melko tylyä palvelua mutta edullisia ja herkullisia donitseja eikä jouduttu pettymään. Tila oli melko ankea, sillä ovet oli apposen auki, lämmitystä ei ollu ja huonekalut oli vähän renkkanoita pyöreitä pöytiä ja niiden ympärille kasattuja tuoleja. Palvelu oli melko suoraa eikä hymyjä herunnu, mutta donitseja onneksi. Teetä ei  mestassa myyty joten sain heittää hyvästit paitsi sille idealle, myös haavelle lämpimästä sisätilasta sillä lämmin tuolla ei todellakaan ollu. Tilattiin neljä donitsia ja Karimille maitokahvia, jota tuli lopulta kaks kupillista. Makso yhteensä 80 ruplaa eli alle kaks euroa.

Tsuumailtiin myös vieraisiin pöytiin ja kukaan ei tilannu mitään muuta kuin noita donitseja. Lapsilla oli lautasilla neljä ja aikuisilla miehillä jopa kuus donitsia. Me oltiin siis melko säälittäviä meidän kaks per naama -annosten kanssa. Vaikka tarjolla ei ollu mulle mitään juotavaa, palvelu oli melko ynseää ja paikka tosi kylymä, tykkäsin tuosta ihan hulluna, varmaan reissun parhaimpia kokemuksia. :D

Koska ei saatu sitä kaivattua lämpöä tuosta mestasta, päätettiin jatkaa matkaa toiseen. Donitsien jälkeen mentiin piirakalle Stolle -ketjun kahvilaan, missä oli onneksi lämmintä ja teetäkin tarjolla. Tilattiin kana- ja omenapiirakat ja oli melko hyviä, tosin tuollakaan palvelu ei ehkä jenkkien tasolle yltäny...

Piirakat oli mahtavia, erityisesti tuo suolanen ja saatinki siitä vähän inspiraatiota kotikokkailuihin, pitää yrittää tehä vastaavaa kotonakin.

Kunhan oltiin lämmitelty tarpeeksi näytettiin taas nokkaa vähän ulkona, ja sadekin alako lakata, jes! Jäljellä oli enää sen toisen nähtävyyden tsuumailu ja käppäiltiin verikirkolle. Kirkon vieressä sijaitsee Pietarin suurin matkamuistotori, ja vaikka nuo tuommoset on yleensä aivan kauheita mestoja, käytiin kiertämässä tori, sillä vesisateen vuoksi siellä ei ihan hirviä meno tuntunu olevan. Tyydyttiin kuitenkin vaan ihastelemaan maatuskoja ja -huiveja, sillä kotoa niitä löytyi jo. Oltiin myös erittäin hämillään siitä, että joku myyjä kävi kauppaamaan meille tavaroitaan Suomeksi! Selkeästi on tullu liian vähän reissattua lähihuudeilla..

Lopulta käytiin vielä ihastelemassa verikirkkoa ja onhan se upea, ehkä kauneimpia kirkkoja mitä on! Karim oli aluksi melko ihmeissäni meikän kirkonhehkutuspuheista, mutta yhty niihin täysin tuon nähtyään.

Illalla meidän oli tarkotus nähä vielä sitä toista venäläistä mimmiä, Nataliaa, mutta lopulta tiiviiden tekstiviestilähettelyjen jälkeen tultiin siihen tulokseen, että meidän aikataulut vaan ei natsaa yhteen ja päätettiin jättää treffit välistä. Harmitti, sillä  olin roudannu sille mukanani Suomesta lahjan ja olis toki ollu ihan mahtava nähä sitä pitkästä aikaa, mutta pitää toivoa että ehkä ens kerralla.

Illalle jäänyt aika käytettiinkin sitten tehokkaasti vielä kaupungin kauimpaisten kolkkien tsuumailuun ja oltiin vaihteeksi aivan rättipoikki, kun hostellille päästiin.

Vanhoja tuttuja maisemia

Ensimmäinen päivä Pietarissa oli lauantai ja se alkoi yllä olevilla maisemilla. Tai oikeastaan se alkoi sillä, kun hirveissä jännityksissä istuskeltiin meidän hostellin edustalle laitetulla tuolilla. Tai oikeastaan minä istuskelin hirviän jännittyneenä samalla kun Karim otti rennosti. Meidän oli määrä tavata mun vanha kaveri Tatiana perheineen 12 aikaan meidän hostellin edessä, ja kun kymmenen yli istuskeltiin penkillä edelleen, aloin jo vähän toivoa, että ne ei tuliskaan, sillä mua jännitti niin paljon! Tiiättehän semmosta jännitystä, kun edessä on jotain hullun siistiä mutta se jännittää niin paljon että melkein toivoo että sitä ei tapahtuisikaan? No, onneksi Tania ei livistänyt, vaan laittoi viestiä ja ilmoitti tulevansa vähän myöhässä.

Sitten ruskea Mazda kurvasikin kadulle ja nappas meidät kyytiinsä! Auto oli aivan täynnä, sillä siellä oli Tanian, sen miehen Antonin ja tyttären Mariian lisäksi vielä toinen vanha tuttavuus Dasha, jota tosin en muistanut nimeltä, vasta sitten kun nähtiin. Autoon ängettiin vielä minä ja Karim, ja lähdettiin rossailemaan.

Alkuun tunnelma oli melko jännittynyt. En tiennyt miten paljon Tania muisti englantia, joten juttelin pääasiassa mun vieressä istuneen Dashan kanssa. Karim taas istuskeli etupenkillä melko hiljaa, sillä sillä ei ollut hajuakaan kuskin kieliskilsseistä. Melko nopsaa tunnelma kuitenkin rentoutui, ja kohta tulikin semmoinen fiilis, että mehän ollaan hengailtu päiväkausia.

Tania oli luvannut että ne näyttää meille vähän Pietaria, ja aloitettiinkin päivä turisteilemalla ihan kunnolla ja suunnattiin kohti Iisakin kirkkoa. Ei kuitenkaan menty sinne aivan sisälle vaan ylös kattelemaan maisemia. Portaita tais olla jotain 240 pintaan joten korkealla oltiin, ja jossain välissä muakin saatto vähän hirvittää.

Pietari näytti kuitenkin aivan mahtavalta tuolta ylhäältä käsin, joten korkeuksien kauhistelu unohtui melko nopsaan.

Karim sai kans uusia kavereita, jes!

Perhekuva minitalvipalatsin edessä: Antoni, Tatiana ja pikkuruinen Mariia

Iisakin kirkon jälkeen jatkettiin rossailua ja käytiin Alexader Parkin lähistöllä kävelemässä. Tsuumailtiin paitsi ruskaa myös miniversiota Pietarista, mikä oli melko hupaisa pienine verikirkkoineen ja eremitaaseineen. Lisäksi käytiin puiston vieressä sijaitsevassa linnakkeessa tsuumailemassa maisemia. Spottailin myös erikoisia juttuja, esimerkiksi Antoni putsas kengät semmoisella pikakiillottimella aina astuessaan ulos autosta, Tania taas halus meidän kääntyvän pois siksi aikaa kun se vaihtoi kengät.

Opin myös sen, että venäläisillä on melko helppoa saada esimerkiksi Suomen viisumi millä ne voi sitten melkolailla rajattomasti matkustaa ympäri EU-maita. Vaikeinta on kuulemma päästä Jenkkeihin tai Britteihin, sillä venäläisten kuulemma ajatellaan jäävän niihin maihin laittomiksi siirtolaisiksi ja sen vuoksi esimerkiksi yksinäiset naiset pääsee noihin maihin ainoastaan jos niillä on aviomies, joka jää Venäjälle siksi aikaa. Avioparit pääsee Jenkkeihin tai Britteihin, jos ne jättää vähintään yhden lapsistaan kotimaahan vierailunsa ajaksi, näin rajaviranomaiset haluavat varmistaa, ettei reissaajat jää hengailemaan maihin liian pitkäksi aikaa. Ei mitään ennakkoluuloja siis.

Myös Dashalla oli Suomen viisumi, millä se on riessannut useaan otteeseen. Tanialla ja Antonilla oli ennen ollut sama Suomi-viisumi, mutta kerran ne oli rossaillu Suomeen ja unohtaneet ottaa autostaan pois tutkanpaljastimen (yllättäen ne on Venäjällä laillisia), ja viisumi otettiin niiltä pois heti. Nykyään niillä on sitten Viron viisumi, millä ne pääsee reissaamaan ihan samalla tavalla ku Suomen viisumilla. :) 

Uus juttu oli kans se, että ainakin nuo kaverit lentää yleensä Hki-Vantaan kautta, sillä Pietarin kenttä on niin surkea, että on iisimpää ensin ajella autolla Helsinkiin ja lähtä reissuun vasta sieltä.

Karim, Dasha, Tania ja Antoni fiilistelemässä ruskaa. :)

Pietarista jatkettiin matkaa Kronshtadtiin, missä oon käyny ennenkin tuollon vuonna 2003 ja missä misut asuu edelleen. Oli hupaisaa kierrellä niitä samoilla huudeilla mitä silloin kaikkein ensimmäisellä ulkomaanmatkallani (ellei reissuja Ruotsiin lasketa), ja muistin yllättävän paljon paikkoja.

Esimerkiksi hullun ison puiston mistä olin 15-vuotiaana maalaisena aivan ihmeissäni, tosi kauniin kirkon mikä oli ehkä isoin mitä olin siihen mennessä nähnyt ja rannalla olevat kymmenet Venäjän armeijan laivaston paatit.  Lauantaina päivällä melkein kaikki puistot oli täynnä haravoijia, ja illemmalla puistoissa oli valtavasti lehtikasoja. Venäjällä on kuulemma tapana, että naapurusto kokoontuu syksyisin haravoimaan nurmikolta lehdet pois. Ilmeisesti tuo päivä on sama kaikille, sillä bongattiin useista puistoista porukkaa haravoimassa.

Kronshtadtissa on Venäjän laivaston tukikohta, joten pikkuruisia kadetteja näkyy joka kulmilla ja satama on oikeasti täynnä sotalaivoja (en oo ihan varma onko tuo oikea sana mutta ymmärtänette pointin). Muistaakseni käytiin silloin aikaisemmin tutustumassa myös yhellä sotalaivalla, ja se oli tietenkin hirmu jännää! Nyt olin ihan tyytyväinen, että käytiin vaan nopsaan rannassa vilkaisemassa laivoja ja jatkettiin sitten matkaa.

Tania ja Antoni oli muuten tavanneet yhdellä tuommoisella laivalla, kun Antoni oli ollut siellä töissä ja Tania oli ilmeisesti ollut siellä jollain kurssilla. Antoni oli ollut Tanian opettajana ja muutamaa vuotta myöhemmin oli lempi leiskahtanut. Pariskunta oli ollut yhessä nyt seittemän vuotta joista naimisissa viis, ihan makija saavutus, Tania on kuitenkin vasta 25 -vuotias.

Vähän mielissään tytsyjen keskellä!

Parasta ja mielenkiintosinta Kronshtadtin reissulla oli käydä Tanian ja Antonin ja Mariian luona kylässä. Ensin ne ei meinannu viiä meitä sinne ollenkaan, mutta kun kehtasin kysyä asiasta, päästiin kuitenkin kylään. Tania ja Antoni asuu reilun 30 neliön yksiössä Kronshtadtissa, ja vaikka kämppä oli melko pieni ja tapetit vähän irrallaan parivuotiaan tyttären innostuttua tarttumisotteesta oli se tosi tunnelmallinen. Lattiat oli tietty oikeaa puuta eikä mitään parkettia ja kaapit oli upotettuina seiniin aivan kuten mummolassa. Ne ei kuitenkaan aivan ymmärtäneet mun lattia- ja kaappihehkutuksia...

Loppuilta istuskeltiin sitten niillä kylässä teekupillisen äärellä ja kateltiin muun muassa Tanian ja Antonin hääkuvia. Venäläisiä hääperinteitä riitti vaikka millä mitalla, ja kun yritettiin kertoa suomalaisista hääperinteistä kävi ilmi, että niillä on kaikki samat mitä meillä ja siihen päälle vielä roppakaupalla muita. Hääkuvat oli muuten melko makeita, ja ne oli otettu monessa paikassa pitkin Pietaria, esimerkiksi Talvipalatsissa.

Illemmalla meidät heitettiin vielä Pietarin puolelle metroasemalle, mistä päästiin kätevästi takaisin hostellille. Oli makija käydä tuossa maailman syvimmässä (keskimäärin 60m merenpinnasta) metrossa ja ihmetellä asemien hienoutta. Tuo asema millä jäätiin pois, Admiralteyskaya, oli aivan upouusi ja siltä se näyttikin. Se oli varmasti yks hienoimpia metroasemia millä oon käyny, ja tuijoteltiinkin sitä Karimin kanssa leuka auki jokunen tovi.

Lopulta käveltiin vielä Nevan rantaa pitkin takaisin hostellille. Ei oltu ihan paikalla silloin, kun sillat nousi (01:30), mutta oli kuitenkin jo sen verran pimeää että ehittiin ihastella kaupungin valoja. Ei aivan päästy ihailemaan niitä Pietarin valkoisia öitä, mutta etes melekeen.

Tuli hirviä sepustus, tsemppiä jos luit tänne asti!

Long time, no see

Terveisiä Pietarista! Tänään on tavattu vanhoja ystäviä kymmenen vuoden takaa, kierrelty niin Pietarissa kuin Kronshtadtissakin, nautittu venäläisestä vieraanvaraisuudesta oikein olan takaa ja fiilistelty sitä, miten joitakin asioita ei vain unohda. Matkustaminen tuo eteen kyllä semmoisia mahdollisuuksia, mitä ei voisi muuten kokea. Palataan parin päivän päästä, kun ollaan takaisin Suomen kamaralla!

Noku kaikki muutkin niin minäkin...

Tää oli oikeastaan ihan hauska. Ei nyt mitään suuria paljastuksia, mutta kuka niitä kaipaiskaan.