Kuukausi Beirutissa, osa 3

Käveleskeltiin Beirutissa ollessamme tapamme mukaan melko paljon, mitä muuta tyypit piti melko omituisena. Juuri kukaan ei siellä kulje jalkaisin tai pyörällä, vaan aina mennään joko omalla autolla tai taksilla. Käveleskellessä näkee kuitenkin kaikkia siistejä juttuja parhaiten, joten se on se mun juttu.

Koska Beirutissa puhutaan ranskaa ja arabiaa pääosin, kaikki kyltit, liikennemerkit ja muut on tietty myös ranskaksi. Se helpotti aika paljo meikäläisen kaltaisen turistin elämää, sillä oli mukava ymmärtää jotain välillä.

Vaalimainoksia oli ympäri kaupunkia aivan hirveästi. Jokainen seinä, portti tai muuri oli täytetty vaalimainoksilla. Nähtiin ehkä kolmen eri naisen mainokset, muut oli sitten miehiä. Karim sano että nuo mainokset on noissa paikoissa varmasti vielä vuodenkin päästä, sillä niitä ei oo kukaan keräämässä pois.
Tuo Beirutin rantakatu oli yks siisteimpiä juttuja, mitä siellä oli. Sen varrella olevat palmut oli kuitenki melko kitukasvusia, tai ainaki puolikuolleita, joten niissä ei ollu hulluna kehumista.

Iltasin nuo pilvenpiirtäjät pääsi oikeuksiinsa, kun oli vähän hämärämpää.

Rafik Haririn rakennuttama moskeija, jonka vieressä oli Haririn hautapaikkana toimiva suuri teltta. En tajunnu miten iso juttu Hariri olikaan, ja miten paljon pääministerin murha Libanonilaisiin vaikutti, ennenko menin tuonne. Joka toisessa kadunkulmassa on jossain Haririn kuva, ja ko puhutaan Haririn seuraajasta, puhutaan Harirista.

Hariri oli kaks kautta pääministerinä, ja ekana kautenaan se käytti hulluna omia varojaan Beirutin jälleenrakentamiseen ja puhdistamiseen. Sillon viemärit oli puhtaita, roskia kerättiin ja muuta. Harir ei kuitenkaan ollu pääministeri kahta kautta putkeen, ja se tyyppi joka valittiin sen jälkeen, pilas melkein kaikki sen saavutukset. Viemäreitä ei puhistettu joten ne tulvi talvisin ja muuta mukavaa. Sen jälkeen Libanonilaiset oppi ja äänesti Haririn taas pääministeriksi, mutta toisella kaudellaan se ei enää laittanut omia rahojaan jälleenrakentamiseen, vaikka saikin paljo aikaseksi.

Munsta oli omituista se, että vaikka oli vasta toukokuun puoliväli, nuo tyypit jotka makas noilla kivillä oli jo ruskettunu aivan pavuiksi! Voin vaan kuvitella miltä ne näyttää elokuun lopulla jos kaikki muutki Beirutilaiset on siihen mennessä ruskettuneet ihan hiiliksi.

Zack, Rayane, Karim, Ziyad ja Eva. Pelattiin aika paljon korttia tuolla niiden mummon luona.

Kuten jo aiemmin mainitsin, vuorilla maisemat oli vähän eri luokkaa mitä betoniviidakossa. Vaikka ajomatka ei kestäny puolta tuntia kauempaa, maisemat oli totaalisen erilaiset. Tuntu välillä että olis tullu jonneki avan eri paikkaan.

Sillon ko Eva ja Marwan oli vielä Beirutissa, oli tosi helppoa kulkea. Hypättiin vaan Marwanin kyytiin ja se vei meijät aina johonki, en kyllä koskaan tienny että missä oltiin mutta siistin näköistä oli.
Viikunapuita! Pohojosen tyttönä munsta on jotenkin tosi omituista ajatella, että ympäri vuoden voi saada eväänsä suoraan puista ja pensaista. Talvet libanonissa tarkoittaa siis sitä, että lämpötila on melkein aina nollan yläpuolella ja vettä sataa kokoajan. Kesällä taas ei sada juuri ikinä, ja lämmintä on sitten vähintään se 30 astetta.

Harrastettiin aika paljon potkukuvia, sillä housut oli hyvät ja maisemat sitäkin siistimmät. Valitettavasti Karimin fakkujen vuoksi sen potkut tuli sen verran matalalle, joten tyydyin leuhkimaan ja esittelemään ainoastaan omia potkujani.

Yks sunnuntai ei mentykään sinne sheikin omistamalle maalle, vaan mentiin piknikille. Se oli joku suuri nurtsi missä oli hirveästi porsua argileiden ja muiden kamppeiden kanssa, grillattiin ja muuta. Tuossa kuvassa Eva, Lea ja Ziyad edustaa.

Karimin isosetä, 83-vuotias Tufii ei pitäny mun nimeä juuri minään, ja sanoki että oon Libanonissa aina Ingrid. Se oli vähän hönö mutta hullun viisas, ja kaikki aina pilkkaa sitä ja nauraa sille, mutta se on kuitenki iteki ihan mielissään. Siitä huolimatta että se on 83, se ei syö yhtään lääkkeitä, vaan kävelee hulluna, juo pari litraa teetä päivässä ja polttaa ihan sairaan paljon tupakkaa. Ja tuo keihäs mikä sillä on tuossa kuvassa, on sokeriruoko.

Käytiin uimsassa myös altaalla, jotta sekin tulisi koettua. Ajettiin melko kauas banaaniviljelmien luo, ja sen jälkeen paljastui kolmen altaan sisältävä uimapaikka. Tuona päivänä oli lämmintä joku 33 astetta, ja kaikki oli ihan varmoja että palan ja sairastun, koska oon niin vaalea ja olin niin kauan auringossa. Siinä kävi kuitenkin niin, että en edes ruskettunu.
Hengailtiin aika paljon siellä Karimin mummon parvekkeella, sillä sieltä oli hyvät näkemät vastapäisiin taloihin, viereiseen jalkapallostadioniin ja alas kadulle, missä näky aina hulluna tuttuja. Monet sukulaiset asui siinä ihan vieressä, joten niille aina huudeltiin ja vilkuteltiin sieltä. Vaikka Karim ei ollu käyny tuolla seittemään vuoteen, alakerran parturi ja sen oppipoika tunsi sen heti, samoin kauppias joka oli ennen pitäny kauppaa siinä alakerrassa, kävi heti Karimin nähtyään juttelemaan sille.

Asuttiin tosiaan siellä Karimin mummon luona, ja niilä oli mitä raivostuttavimmat naapurit, jotka mölys ihan hulluna. Siinä meidän ikkunan puolella oli myös poikakoulu, joten aamuisin herättiin kellon soittoon ja hullun riehumisen alkuun, kun välitunti alkoi.

Matkan lopussa liiroja löytyi lompakosta 92 000, joten piti tietty vähän rahapousailla. Arvoltaan tuo setti on siis siinä 55 euron luokkaa, eli rikkaita oltiin.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2010 toukokuu oli yks jännimpiä, mitä oon kokenu. En kuitenkaan saanu Libanonista vielä tarpeekseni, vaan mieli tekis lähteä sinne uudestaan, luonnollisesti vähän kehittyneiden arabian taitojen kera. Jospa tässä pikkuhiljaa jotain oppis, ja ehkä painun sitten Karimin (ja Lullun) kans sinne ens lokakuussa.